tiistai 28. marraskuuta 2017

En mahdu lokeroon, joten rikon sen


Tiedättekö, siitä on jo reilut kuusi vuotta, kun perustin tämän blogin. On jotenkin mahtavaa huomata, millainen matka on tullut kuljettua tällaisessa ajassa. Vaikka olen jakanut blogissani vain pintaraapaisuja elämästäni, voin kertoa, että nämä vuodet ovat olleet oikeastaan ne, joina olen kokenut kasvaneeni eniten ihmisenä. On jotenkin todella hauskaa, että tämä blogi on kulkenut mukanani kaikki nämä kallisarvoiset vuodet. Aloitin bloggaamisen ehkä hieman naiivistikin tyttönä, joka ihaili suuresti Suomeen jokusia vuosia sitten rantautunutta blogiskeneä. Kaikki se oli jotenkin uutta, ja tunsin vahvasti, että haluan mukaan kyseiseen skeneen. Ja tässä sitä nyt ollaan, vuosia myöhemmin, ihan kai jo aikuisena naisena bloggaamassa edelleen. 

Mulla ei ollut blogini alkutaipaleella mitään sen suurempia toiveita tai haaveita blogini suhteen. Tämä oli vain mukava harrastus ilman sen suurempia paineita. Voin myöntää, että kuluneiden vuosien aikana erilaiset haaveet ovat kuitenkin risteilleet mielessäni: On ollut ajatuksia siitä, että voisin tedä tätä joskus työkseni. Ajatuksia yhä suuremman ja suuremman lukijakunnan saavuttamisesta, yhteistöistä ja portaaleista. Näiden ajatusten myötä olen luonut välillä todella koviakin paineita itselleni. Ja sitten on ollut se toinen ääripää, lopettamisen pohtiminen – mikä on ollut oikeastaan päällimmäisenä mielessäni taas tässä viime aikoina. Vaikka tiedostan hyvin koko kehityskaaren, jonka olen päässyt kokemaan näiden vuosien aikana, haluan silti kehittyä edelleen – koska mitä järkeä tässä muuten olisi? Viime aikoina olen kuitenkin huomannut kysyväni toistuvasti itseltäni, että miten voin kehittyä enää enempää. Tämä ei tarkoita tietenkään sitä, että kokisin olevani bloggaajana jotenkin täydellinen. Ei. Sanotaanko vaikka näin, että motivaationi on ollut hieman kateissa, sillä koen, että seuraavat kehitysaskeleeni eivät riipu niinkään itsestäni, vaan suurimmaksi osaksi ulkoisista tekijöistä.


Musta on tuntunut myös vahvasti, että koko blogiskene on jo hieman kulunut ja sanalla sanoen passé. Seuraajat taitavat olla kiinnostuneempia youtubesta, vlogeista ja instagramista. Instagramissa suurta yleisöä tuntuvat kiinnostavan eniten sellaiset muotibloggaajat, joiden feed täyttyy tasaiseen tahtiin upeista suurkaupungin sykkeessä napatuista asukuvista – kyllä te tiedätte, niistä joissa bloggaaja ylittää suojatietä varman oloisena hiukset hulmuten, pahvimuki kädessään, ja kuva näyttää juuri siltä kuin se olisi paparazzin vaivihkaa ottama. Heh, en koe, että täältä Jyväskylästä käsin pystyy ihan hirveän hyvin vastaamaan tuollaisiin kuviin. Jostain syystä tulee väkisinkin sellainen olo, että on pudonnut jollain tavalla kokonaan muotiblogimaailman kyydistä. Videoiden tekijäksi musta ei ole, ei youtubessa eikä juuri siellä instagramin storyjenkaan puolella. Rakastan kuvia ja kirjoittamista, enkä halua ruveta väkisin tekemään jotain, mitä en tunne omakseni. Toki esimerkiksi videoiden tekeminen kiehtoo mua todella paljon, mutta samalla tiedostan, että en vain ole sellainen liukassanainen ja hullunhauska kameralle höpöttelijä kuin useimmat vloggaajat ovat. Olen jotain aivan muuta.

Onneksi tuo jokin on muistuttanut mua taas viime aikoina olemassaolostaan. Moni teistä ei ehkä tiedä, mutta olen kirjoittanut runoja ja tarinoita ala-asteiästä lähtien. Olen siis kirjoittanut jo kauan ennen somea ja tätä mediamaailman räjähtämistä, ennemmin kuin sain ensimmäisen tietokoneeni tai omistin edes kännykkää (seriously, kukaan ei käytä enää sanaa kännykkä - mutta tuolloin kännykkä oli vielä kännykkä hahaha). Näiden suomen kielen ja kirjoittamisen opintojeni myötä olen taas löytänyt sisäisen ääneni, joka oli jossain vaiheessa ehkä hieman hukassakin, kun keskityin liiaksi kaikkeen pinnalliseen muotihömppään. Jos puhun täysin sydämestäni, niin oikeastaan tämä pinnallinen muotipuoli on mulle melko yhdentekevää. Tokihan rakastan tehdä tätä kaikkea, mutta jos mun pitäisi valita yksi asia, mistä mut tunnetaan, niin toivoisin, että mut tunnettaisiin nimenomaan teksteistäni. En blogista, en kuvista, en tyylistä, en mistään tästä, mihin olen viime vuodet keskittynyt – vaan teksteistä. 


Mussa on ollut aina kaksi hyvin vastakkaista puolta juuri näihin kiinnostuksen kohteisiini liittyen, ja musta on tuntunut, että nämä puolet ovat vain erkaantuneet toisistaan entisestään bloggaamisen myötä. Olenkin monesti miettinyt, että voinko olla samanaikaisesti sekä muotibloggaaja että runoilija.  Eiväthän nämä kaksi maailmaa täsmää toisiinsa millään tavalla. Mun on ollut jotenkin todella vaikea tuoda näitä ääripäitä esiin esimerkiksi keskusteluissa, koska olen tavallaan pelännyt niiden herättämiä mielikuvia ja sitä ristiriitaa, mikä näiden kahden välille muodostuu. Olen kokenut, että muotibloggaajat ovat omassa lokerossaan, runoilijat toisessa, ja nämä lokerot ovat ihmisten mielissä niin kaukana toisistaan, ettei niitä kannata tuoda esille samanaikaisesti. Lyhyesti ja yksinkertaisesti sanottuna, olen antanut muille ihmisille vallan määritellä mut sen sijaan, että määrittelisin itse itseni.

Nyt on aika ottaa tuo valta takaisin. Aina kun olen viime aikoina tuntenut epävarmuutta siitä kuka olen ja mitä teen, olen hokenut itselleni, että vain me itse määritämme itsemme. Kellään muulla ei ole valtaa määritellä sitä kuka minä olen, millainen minä olen ja mitä minä teen. Nämä ovat sanoja, jotka haluan antaa myös teille kaikille osaksi teidän arkeanne. Muistakaa nämä sanat, sillä niissä piilee äärimmäisen suuri viisaus, totuus ja voima. Mitä jos näkisimmekin maailman täysin vapaana kaikenlaisista lokeroista, stereotypioista ja olettamuksista? Jos jokainen ihminen olisikin oma lokeronsa, ja tuo lokero voisi sisältää ihan mitä tahansa? Tämä on mielestäni aika kiva ajatus – juuri sellainen, minkä mukaan ainakin itse haluan elää tätä elämää.

Tästä tuli pitempi teksti kuin mitä aluksi suunnittelinkaan. Jotta edes joku jaksaisi lukea tänne asti, niin päätän tämän lyhyeen. Olen perustanut instatilini rinnalle toisen tilin, jonne lisäilen rennolla otteella ja aikataululla runojani. Tämä tili on ollut pystyssä jo jonkin aikaa, mutta nyt olen julkistanut sen kaikille näkyväksi. Jos haluat siis lukea jatkossa tekstejäni, niin käy liittymässä seuraajakseni – tällainen tuki merkitsisi mulle äärettömän paljon. Tästä lähtien en siis ole enää joko muotibloggaaja tai runoilija kontekstista ja keskustelusta riippuen, vaan olen näitä molempia samaan aikaan all day everyday. Ihan vain siksi koska tällainen olen oikeasti, ja jos joku luuli ettei tällaisia ääripäitä pysty yhdistämään, niin kumoan väitteen osoittamalla itseäni. Ja hei let's face it, ehkä tässä tuhansien ja tuhansien bloggaajien massassa tämä on juuri se juttu, mikä saa mut erottumaan edes jollain tavalla muista. You only live once, so embrace the glorious mess that you are. Ps. Pukeutumisinspistä on tällä hetkellä enemmän kuin aikoihin, mutta tuo pimeys - ei varmaan tarvitse sanoa enempää? 

Runot instagramissa: @muistojenitakapihoilla

Ajatuksia aiheesta? Lokeroista, paineista, ihan mistä vain?
Comments (17)

17 kommenttia:

  1. Juu, hyviä pointteja bloggaamisesta ja blogien tämän hetkisestä paikasta (auringossa) maailmassa :) Lokerojutuista en tiedä, koska en ole koskaaan itseäni lokeroon koittanut mahduttaa (pitäis olla iso lokero :) mutta näkisin, että tilausta löytyy myös somettajille, jotka eivät ylitä suojatietä brändikupponen kädessä :D Hyvä kuvaus muuten! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, toivotaan tosiaan että löytyy! :D Kiitos paljon :)

      Poista
  2. Aivan ihania runoja ja kirjoitat muutenkin tosi hyvin! Rupesin heti seuraamaan Instagramissa 😊

    http://www.montasyytarakastaa.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nina palautteesta, kuten jo instan puolella kirjoitinkin niin se merkkaa mulle todella paljon<3 :)

      Poista
  3. Lokerot? Mitä ne on? Syötävääkö? Itse en mahdu mihinkään lokeroon ja kaikki esteet on luotu rikottaviksi. Minusta monet blogit ovat jo sekoittuneet toisiinsa ja aina ei edes huomaa mitä kyseinen blogi lopultaan on. Itse aloitin käsityöblogina, sitten blogi muuttui refashion blogiksi ja nykyään se on kierrätysaiheinen refashion juttuineen, kirppislöytöineen sekä hävikkiruokavinkkeineen, perhejuttujakaan ei ole unohdettu eikä matkustelua. Pyrin kuitenkin pitämään sen punaisen langan edes jollakin tavoin käsissäni ;)
    Hyvä postaus ja kauniit kuvat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, tosi hyviä pointteja sulla kommentissasi! Aina sitä jotenkin korostetaan että pitäisi tehdä näissä hommissa juuri jotain tiettyä juttua, mutta toisaalta tylsäähän sekin olisi. :)

      Poista
  4. Musta on ihanaa, että olet molempia. Tykkään sun tyylistä niin paljon että ois sääli nähdä miten lopettaisit - ja oot ihan oikeassa tuosta suojatieasiasta, ei se täällä onnistu. Menin muuten heti seuraamaan ja ai miten kauniita runoja sulla on! Pari toi ihan pienet kyynelet jopa silmiin. Ja miten kauniisti oot ne saanut instatiliksi asti vietyä!

    hanna
    www.hannamariav.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää sun kommentti oli Hanna aivan ihana, tulin tästä niin hyvälle mielelle! Ihana kuulla, kiitos tuhannesti<33

      Poista
  5. Viimein päädyin sun blogiin, vaikka niin monesti sun kuvista instassa tykätessäni mietin, että pitäisi tulla lukemaan! <3 Mä rakastan itse joitakin profiileja, joissa on kauniit kuvat, mutta myös teksteissä jotain sanomaa, quoteja tai runoja. Esim @frassyaudrey instagramissa onnistuu tässä mun mielestä ihanasti! Itse tyydyn typerän ironisiin quoteihin joita löydän Pinterestistä.. Rupesin seuraamaan myös sun runoprofiilia siellä, ihanaa että teet oman näköistä juttua! Terkkuja Barcelonasta! <3
    xx Jenna
    http://www.jennaclaudiat.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei niin kiva että päädyit viimein tänne ja jätit vielä kommentinkin! :) Todellakin, syvällisemmätkin tekstit instakuvien yhteydessä on tosi jees, jos ne on oikeesti sellasia aidon oloisia eikä vaan päälleliimattuja. Täytyypä tsekata tuo käyttis minkä mainitsit! Mutta hei sun ironiatekstitkin on aivan mainioita haha! :D

      Poista
  6. Ymmärrän fiilikset! Kukaan ei enää ehdi blogeihin tai että kommentoisikin vielä. Kaikki on niin nopeatempoista ja hetkessä ohi. Mutta google löytää blogit sentään. :)

    VastaaPoista
  7. Runot on ihania, niitä lukiessa tulee aina jotenkin niin tyyni olo <3 <3
    Etenkin maailmanlaajuisesti suositut blogit ja instatilit irtaantunut kauas mun kaltaisen maalaisjuntin elämästä :D On niitä toisinaan kiva tsiigata mutta enemmän muhun iskee hieman maanläheisempi materiaali :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla sunkin mielipide! Oon vähän samalla linjalla, itelle uppoo parhaiten kanssa sellainen materiaali, johon löytyy samaistumispintaa. :)

      Poista
  8. Hyvää pohdintaa bloggaamisesta ja muutenkin, samat asiat pyörii myös omassa päässä aina välillä. Käynpä kurkkaamassa sun runo-instagramin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei tosi kiva kuulla, kiitos! :)

      Poista
  9. Tekstisi on muuten mukavaa luettavaa, mutta välissä olevat sanat englanniksi ovat todella huono idea. Vähän pinnallista ja tekotaiteellista. Tiedät kyllä, ei suomen kieleä kunnioittavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Jos et ole sattunut huomaamaan, niin on aika tavallista, että kielet sekoittuvat eri somesisällöissä. Se on siis täysin tätä päivää ja monesti enemmänkin tyylikeino - eikä kerro mitään kirjoittajan kunnioituksesta kieltä kohtaan. Tuskin opiskelisin suomea viidettä vuotta yliopistotasolla, ellen kunnioittaisi kieltämme. :)

      Poista