sunnuntai 8. helmikuuta 2015

b r e a t h e


Havahduin taas tänään pitkästä aikaa siihen tunteeseen, että ellen nyt pysähdy ja keskity vain itseeni, pian ollaan pitkällä alamäessä. Takana on äärimmäisen rankka kuuden koulupäivän viikko. Vaikka varsinaisia luentoja ei ole ollutkaan useita päivässä, on tekemistä silti riittänyt aamusta iltaan. Olen todella huono tekemään montaa asiaa kerrallaan, kun haluan panostaa kaikkeen sataprosenttisesti. Mua harmittaa jatkuvasti se, ettei vuorokaudessa ole riittävästi tunteja. Haluan opiskella ja blogata täysillä. Samalla on haettava töitä, mikä tietää lisää tekemistä. Kuntoillakin pitäisi, ja ystäviä olisi kiva nähdä välillä. Nurinkurista tässä on se, että mikäli jatkan tällä viime viikkojen tahdilla, kärsin todennäköisesti enemmän näistä asioista kuin hyödyn. 

Tämä viikko oli erikoinen siinä mielessä, että syksystä asti odottamani kirjoittamisen opinnot alkoivat viimein. Jännitin ensimmäistä kahden päivän luentokokonaisuutta etukäteen ihan älyttömän paljon, joten astelin aika sekavissa fiiliksissä perjantaiselle luennolle. Tehtiin molempina päivinä muutamia kirjoitusharjoituksia, jotka luettiin sitten pareittain tai pienryhmissä ääneen. Oli mukava kuulla muiden tuotoksia, ja saada itse kehittävää palautetta. Kun sitten palasin eiliseltä luennolta kotiin, tuo mukava olotila varisi välittömästi tomuna ilmaan. Hyvä että ehdin ottaa edes takin pois päältäni, kun jo purskahdin itkuun. Näin päivän asiaa mielessä pyöriteltyäni on helppoa laittaa kyseinen tunnereaktio purkautuvan stressin piikkiin, mutta juuri sillä hetkellä, kun itkin meidän eteisessä, olin varma että olen yliarvioinut itseni pahemman kerran. Olin varma, etten osaakaan kirjoittaa. Huvittavaa sinänsä, sillä lähtökohtaisestihan hainkin opintoihin juuri oppiakseni. Tuon tunteidenpurkauksen aikana olin vain niin pettynyt itseeni, etten pystynyt ajattelemaan asiaa selkeästi.

No, sitten päästäänkin tähän päivään. Tietysti rankka viikko loppuu myös rankalla tavalla; olen kärsinyt aamusta asti ihan helvetillisestä päänsärystä, mikä ei ole mennyt ohi edes lääkkeillä. Halusinkin tulla kertomaan vain nopeasti hieman kuulumisiani ja muistuttamaan teitä (ja itseäni) siitä, että seisahtuminen on tärkeää. Välillä pitää pysähtyä ja hengittää. Sovin jo näin etukäteen itseni kanssa, että ensi viikko kuluu rennommissa merkeissä. Se, jos jokin, kuulostaa hyvältä. Ihanaa uutta viikkoa teille kaikille

Comments (2)

2 kommenttia: